Bloggariksi? EI ikinä!

tunnetilat: hämmennys ja epäusko

En ole tietokoneihmisiä. Olen aina ihmetellyt miten ihmiset jaksavat istua vielä työpäivän jälkeenkin koneella tuntikausia kirjoitellen omia ja lukien toisten ihmisten blogeja. Olen mieltänyt bloggarit jotenkin itsekeskeisiksi (vrt. miksi joku muu, tuntematon, olisi kiinnostunut mitä jokapäiväisessä elämässäsi tapahtuu?) ja blogien seuraajat tirkistelijöiksi. Pikku hiljaa alan huomata blogien (jopa) tarpeellisuuden.

Ensin aloin seurata toisella paikkakunnalla asuvan ystäväni nettipäiväkirjaa. Yhteydenpito on muuten jotenkin niin hankalaa, joten päiväkirjasta sain näppärästi tietoa hänen elämästään. Ja tiesin myös, että päiväkirja on tarkoitettu hänen ystävilleen, eli juuri minulle. Nyt paras ystäväni on muuttanut toiselle puolelle maapalloa. Aion seurata hänen blogiaan päivittäin ja helpottaa näin ikävääni. Seuraan myös entisen työkaverini matkablogia. On ihana kuulla vieraista maista ja uusista kokemuksista tuntemani ihmisen suulla. On ihan eri asia lukea näitä juttuja matkaoppaista. Näiden kaikkien blogien ja päiväkirjojen lukemisen olen hyväksynyt, sillä tunnen kaikkien kirjoittajat ja kuulun selkeästi sivujen kohderyhmään. Mutta mutta, nyt se on sitten tapahtunut: olen jäänyt koukkuun erääseen suomalaiseen muotiblogiin. Ja mikä kamalinta: minäkin haluan kirjoittaa blogia. Blogia, jonka funktio ja olemisen oikeutus ei tarvitse olla elämää suurempaa. Ajattelin aina, ettei minulla ole mitään niin raskauttavaa sanottavaa että sen voisi julkaista netissä. En jaksa paatosta, en päätelmien tekemistä tai debatteja päivänpolttavista aiheista. Mutta miksi blogin pitäisi olla näitä asioita?

Aloitin tämän blogin ensin kokeillen miltä tuntuu kirjoittaa nettiin. Ihan pieni, muutaman rivin juttu aiheesta joka ärsytti. Varmuuden vuoksi en kerro tästä blogista kenellekään ehkä..ehkä vuoteen. Katson rohkaistunko. Uskollanko sanoa jotain niin, että muut saavat kommentoida? Pelkäänkö kritiikkiä? Palaako pinna jos joku on kirjoittamastani eri mieltä ja joudun perustelemaan kantani? Viimeksi kirjoittamani juttu luomutuotteista tuntui hyvälle. Kaupassa ärsytti julmetusti ja kotona marmatin asiasta ensin miehelleni, sitten soitin siskolleni ja lopulta puin asiaa vielä ystäväni kanssa. Teki mieli julistaa vääryys kaikkialle ja kas, minullahan oli uunituore blogi, jonne voin purkaa turhautumiseni. Kirjoitin blogiin. Tuntui heti paremmalle. Vaikka kukaan ei tiedä tämän blogin olemassaolosta, niin silti kirjoittaminen helpotti. (Ja ehkä salaa toivoin, että joku, ihan vahingossa, lukisi tekstini..)

Tällä hetkellä en ole vihainen, mutta silti mieleni tekee kirjoittaa. Päätin, muotiblogista innostuneena, ettei blogini tarvitse olla jäykkä. Sen ei tarvitse olla kanava, jonne puran vain ärsyyntymistäni tai nostan esille epäkohtia joista haluan keskustella. Jos olen iloinen, voin kertoa siitä. Blogissani saan rentoutua ja kirjoittaa vaikka muodista jos siltä tuntuu. (Ja luulenpa, että usein tuntuu!) Katsotaan tuleeko minustakin bloggari. :) Ja uskallanko koskaan kertoa kenellekään bloggaavani, saati sivuni osoitetta..