Reissun paras ostos

tunnetila: tyytyväisyys

Blogiani pidempään seuranneet ovat varmasti huomanneet, että minulla on ikävä tapa hankkia silloin tällöin itselleni pakkomielteitä joistain jutuista. Tällä kertaa pakkomielteeksi muodostui laukku. Olin haaveillut jo hetken vaaleasta mokkalaukusta jonne saisin mahtumaan kaiken tarpeellisen ja vähän ylikin, mutta sopivaa laukkua ei etsinnöistä huolimatta löytynyt. Kesäkuun lopussa onni kääntyi ja löysin Zarasta kaikki kriteerini rennosta ja tilavasta laukusta täyttävän beigen mokkalaukun. Tiesin kuitenkin, että Zaran ale alkaisi seuraavana päivänä, joten hetken laukkua kädessä pyöriteltyäni jätin sen hyllylle ja päätin hakea sen heti seuraavana päivänä. (Hah hah, niin varmaan!)

Kuinka ollakaan, seuraavana päivänä kun menin ostamaan laukkua se oli myyty. Tyypillistä! Ja vielä tyypillisempää on se, että laukkuja oli liikkeessä vain se yksi ja se, että tuosta laukusta alkoi tietysti kehkeytyä minulle pikku hiljaa pakkomielle. En enää edes kunnolla muistanut millainen laukku oli, silti minun oli pakko saada se.

Lupasin miehelleni reissuun lähdettäessä että tällä kertaa keskitymme ihan kaikkeen muuhun kuin jatkuvaan shoppailuun, mutta annas olla kun kaupunkien katuja kierrellessämme silmiini osui Zaran nimikyltti. Joka kerta ilmoille pääsi kiljaisu "Zaraaaaaa!!!" ja sekunnissa etsin miehelleni sopivan paikan istua liikkeen ulkopuolella ja "lepuuttaa jalkoja rankasta kävelystä" ja kirmaisin liikkeeseen. Arvaatte varmaan että näistä joka kaupungissa jatkuvista Zara-kiljahduksista oli tulla reissumme kompastuskivi ja kytevä riidanpoikanen.

Lopulta Wienissä (joka siis oli viimeinen matkakohteemme) Zara-harhailu palkittiin ja liikkeestä löytyi yksi etsimäni laukku. Muistin heti sen nähdessäni miksi siihen ihastuin ja ryntäsin laukun kimppuun. Pidin laukusta tiukasti kiinni kunnes huomasin että se oli rikki. Pyörittelin laukkua enkä tiennyt mitä tehdä. Takaraivossa jyskytti ajatus +40 asteen helteessä liikkeen ulkopuolella hikoilevasta ja odottavasta miehestäni, mutta nyt olin löytänyt laukkuni, valitettavasti rikkinäisenä, joten oli pakko miettiä tarkkaan. Ulkona odottava mies harmitti minua kuitenkin liikaa ja tein nopean päätöksen olla ostamatta laukkua. Jätin laukun hyllylle ja heti kun käänsin selkäni niin huomasin kun kaksi naista hyökkäsi laukun kimppuun.

En nukkunut seuraavana yönä. Mietin koko ajan olisiko laukun sittenkin voinut korjata, ostiko jompi kumpi paikalle rynnänneistä naisista laukun, menetinkö nyt haaveilemani laukun lopullisesti jne. Vielä aamulla en puhunut miehelleni asiasta mitään, mutta iltapäivällä suustani vain purskahti tuskaisella äänellä "Mun on pakko päästä sinne eiliseen Zaraan!" Miehen ilme oli näkemisen arvoinen.

Ehkä tuskani (tai idioottimainen pakkomielteeni) oli miehelle liikaa, en tiedä, mutta kävelimme sanaakaan sanomatta lähimpään metrotunneliin, hyppäsimme metroon ja ajoimme "Zaran pysäkille". Mies meni istumaan samaan paikkaan kuin edellisenä päivänä ja minä menin sydän pamppaillen liikkeeseen. Siellä se odotti minua, oma rikkinäinen laukkuni jonka hinta oli yön aikana vielä alentunut loppualeen sopivaksi. Voi sitä onnea!!

Nyt olen onnellisesti kotona uuden laukkuni kanssa. Korjasin laukun äsken ruuvimeisselin kanssa äheltäen ja hyvä tuli. Toivottavasti laukku kestää kasassa edes jonkun aikaa ennen tulevaisuudessa häämöttävää suutarikäyntiä. Vaikka laukun metsästyksessä oli parisuhdekin koetuksella niin loppu hyvin kaikki hyvin. Kyllä kannatti, laukku on tarpeisiini juuri täydellinen!